Tällä alalla näen monien ihmisten kamppailuja erilaisten ongelmien kanssa. Katselen, kun et saa sitä leukaa millään tehtyä vaikka kuinka tangossa roikut. Paino ei putoa vaikka kaikkesi teet ja käyt päivittäin vaa’alla. Toisaalta taas saan kuunnella ja keskustella ihmisten kanssa jotka eivät ole tyytyväisiä terveyteensä, ulkonäköönsä tai kehoonsa. En yhtään halua vähätellä ongelmiasi. Haluan auttaa sinua, ja tehdä maailmasta pikkuisen onnellisemman paikan, yksilö kerrallaan. Mitään järkyttävää muodonmuutostarinaa minulla ei sinulle ole jaettavana, mutta voin rehellisesti sanoa että olen talsinut ihan samoja polkuja.
Kauhean moni tämän blogin lukijoista tuskin tuntee minua tai historiaani, kovinkaan henkilökohtaisella tasolla ainakaan. Vien sinut hetkeksi vuoteen 2006. Olin silloin tästä vielä kymmenisen kiloa raskaampi. En jaksanut juosta cooperia edes kahtatoista minuuttia. Nolla punnerrusta, nolla leukaa. Ikävä kyllä mitään supermenestystarinaa minulla ei sinulle ole tarjota. En valaistunut tai kokenut superherätystä josta muutos lähti käyntiin. Se vain tapahtui hiljalleen ja tässä ollaan. Mutta minulla on sinulle muuta kerrottavaa.
Kuten sanottu, en jaksanut juurikaan juosta. Olin niihin aikoihin jääkiekkomaalivahti ja tavoitteenani oli siirtyä kovempaan seuraan. Piti saada kuntoa. Myönnettäköön, kyrsihän se, ettei jaksa juosta edes varttia putkeen. Mikäpä oli ensimmäinen ratkaisumallini? Hyppäsin skootterin selkään, ajoin sillä paikalliselle pururadalle ja hölkkäsin kilometrin. Tämän jälkeen lähdin uskollisen ja romuluisen Soliferin kyydissä köröttelemään kotiin. Mikä tästä jälkiviisasteluna tekee hieman hassua, on se, että pururata oli tosiaan noin viidensadan metrin päässä himastani.
Asiat olisi voinut rakentaa hieman toisellakin tavalla.
Kelataan eteenpäin pari-kolme vuotta: Samainen kaveri rullaluistelee 10 kilometrin päähän toiselle pidemmälle pururadalle, juoksee sitä tunnin verran matkaltaan 9 kilometriä, jonka jälkeen luistelee takaisin sen 10 kilometriä kotiinsa. Olin ylpeä itsestäni ja siitä mihin olin päässyt. Näettekö saman minkä minä näin jälkikäteen muisteltuna näen? Ja tämäkin muisto pamahti otsalohkooni vasta tällä viikolla. Kuinka hienosti lähdin ihan vahingossakin rakentamaan vain pienestä ja mahdollisesta suorituksesta aivan järkälemäistä saavutusta. Näihin aikoihin cooper-tulos alkoi jo lähennellä 3000 metriä.
Hiljalleen jotain tapahtui ja kehonkoostumukseni muuttui langanlaihaksi tikuksi, reilu kymmenisen kiloa tästä kevyemmäksi. Lihasmassa oli kuitenkin se olemattomin osuus, ja rasva enemmänkin pienestä painosta huolimatta korostui. Olin yhä heikko ja epäatleettinen. Leukoja meni yhä nolla. Salilla epätoivoisesti vaihtelin ohjelmasta toiseen muutaman viikon välein ja väänsin enemmän hauiskääntöjä ja puolikyykkyjä kuin murrosikäinen lätkäjuniori. En tiennyt oikeasta syömisestä mitään vaan ostin palkkaria koska niin vain kuului tehdä.
Rovaniemelle tullessani löysin järjen ja rauhan kaikesta informaatiotulvasta myös voimaharjoitteluun. Jatkuvien ohjelmahyppelyiden ja ”parempien” mallien etsimisen sijaan päädyin astelemaan polkuja varmemmin askelin luottaen prosessiin. Nykyään tähtäimessä ovat voimanostokisat ja jatkuvasti voimakkaampi keho.
Vaikka vihdoin Rovaniemelle muutettuani sain kipinän voimaharjoitteluun joka on jatkunut tähänkin päivään, oli ravitsemukseni puhdasta informaatioähkyä. Usko pois, olen kokeillut aikalailla kaikkea ja tehnyt älyttömän hölmöjä juttuja. Olen karpannut, tehnyt hiilarikiertoa, paastosin päivittäin ja viikoittain, olen änkenyt itseeni lähes laittomia määriä proteiinia, olen kokeillut kehonrakentajamaista superidiieettiä, olin vähärasvaisella ruokavaliolla…Tämä kaikki sen takia, koska joku aina sanoi että se oli parasta. Uusin tieto muokkasi aina tekemistäni eikä tavoissani ollut mitään jatkuvuutta. Paino jojoili ja olin joko jollain ihme rajoitedieetillä tai muuten vaan surkeana tai sitten kompensoin mättöä takaisin kehooni. Nykyään ymmärrän kuitenkin kokonaiskuvan kaikesta paljon paremmin.
Tänä päivänä samaisessa kaupungissa, olen vihdoin löytänyt oman minulle sopivan mallini ja tapani syödä, liikkua ja olla. Muokkautuuko se tulevaisuudessa? Aivan varmasti. Sehän tässä onkin hauskaa ja hienoa. Mutta tämänhetkinen elämäntapani vie minua koko ajan eteenpäin tavoitteisiini ilman suurta stressiä, kamppailua ja paremman etsimistä. Vaikka tottakai minulla on tavoitteita, olen tyytyväinen kehooni ja itseeni. Mutta älä ota tätä ilmiselvänä: jos jotain haluan muuttaa, joudun ihan yhtä paljon tekemään töitä sen eteen. Elän kuin opetan, ja toimin täysin samojen sääntöjen mukaan kuin jokainen mahtavista sankareistamme.
